VANHOJEN MESTAREIDEN TEKNIIKAT

Päätin lähestyä vanhojen mestarien tekniikkoja esimerkin avulla. Teinkin siksi maalauksen, jonka kuvasin vaihe vaiheelta. Aiheeksi otin, minkäpä muun, kuin maailman tunnetuimman muotokuvan La Giogondan, joka tunnetaan paremmin nimeltä Mona Lisa. En kuitenkaan kopioinut Leonardon työtä sellaisenaan, vaan rajasin rouvan selfie–kokoon ja laitoin Lisan käteen kännykän.

Miten vanhat mestarit maalasivat?

Tekniikkoja oli tietysti vuosien saatossa useita, ja niiden kaikkien läpikäynti veisi satoja sivuja, mutta käydään läpi muutamia peruslinjoja. Aikojen ja tekotapojen vaihdellessa yksi vanhoja ja nykytapoja erottava seikka, kuvan järjestelmällinen rakentaminen ja rakenteen jakaminen kahteen osaan: muotoiluun ja väriin. Muoto tehtiin alusmaalauksella, jonka päälle maalattiin väritys. Alusmaalaus tehtiin tarkan piirroksen päälle, ja sillä ratkaistiin työn tärkeimmät valot ja varjot. Alusmaalaus oli pelkistä harmaasävyistä muodostuva, tai jokin sävy, kuten esimerkiksi punertava, vihertävä, riippuen lopullisen maalauksen sävyistä. Tyypillistä oli käyttää vastaväriä, esimerkiksi punertavan ihon alla vihertävää väriä. Varsinkin ennen Italian renessanssia maalattiin munankeltuaisella tai kaseiinilla tehdyllä temperalla, öljyväriä ja emulsioita alettiin käyttää vasta myöhemmin. Tutkituimpia temperatekniikkoja lienevät Firenzeläisen trecentomaalauksen ja Cenninin Trattato della Pitturan tekniikat.

Öljymaalauksen kehittäjinä pidetään Van Eyk-veljeksiä ja vanhoja saksalaisia mestareita. Tosiasiassa öljyväriä oli käytetty aikaisemminkin, mutta vain satunnaisesti. Nämäkin tekniikat olivat kuitenkin osittain vielä temperatekniikoita, joskin puhtaasti öljyvärillä tehtyjäkin töitä tunnetaan. Saatan palata näihin historiallisiin tekniikkoihin vielä joskus uudestaankin, jos ne tuntuvat kiinnostavan.

Tekemäni mallikuva perustuu kuitenkin Venetsian koulun tekniikalle, jonka versiota uskon Leonardonkin käyttäneen. Tutkin hartaasti Firenzen matkoillani Uffizi galleriassa olevaa Leonardon keskeneräistä Kuninkaiden kumarrus -maalausta. Keskeneräisessä maalauksessa näkyy selvästi Leonardon alusmaalaus ja päälle maalatut lasuurit (lasuuri=läpikuultava värikerros). Vaikka olettamukseni Mona Lisan tekniikasta perustuvat epätieteelliseen olettamukseen, väitän, etten ole täysin väärässä. 

Minun Mona Lisani

Autenttisuuden takia maalasin taulun puulevylle. Da Vincin aikoina maalattiin miltei yksinomaan puulle, siksi minäkin tein niin. Kankaalle maalaaminen yleistyi vasta myöhemmin. Käytin kotimaisesta männystä tehtyä liimapuulevyä, jonka taakse liimasin rimat käyristymisen ehkäisemiseksi. Pohjustin levyn puhtaalla liitupohjustuksella, jonka reseptin annoin pohjustusta koskevassa postauksessani aikaisemmin. Hioin pohjan tasaiseksi ja piirsin hiilellä kuvan ääriviivat. Eräät tutkijat väittivät pitkään, että Mona Lisassa ei olisi ollut pohjalla piirrosta, mutta uusin tutkimus on taas löytänyt hiilipiirroksen jälkiä. Todettiin, että hiiliviiva muodostui pisteistä, joka taas todisti, että Leonardo oli käyttänyt frescomaalarien yleisesti käyttämää menetelmää. Tässä menetelmässä lopullisen kokoiseen paperille piirrettyyn luonnoksen ääriviivat reijitettiin neulalla, ja näiden reikien läpi pölytettiin hienoa hiilijauhetta maalauspohjalle. Tämän jälkeen viivat vahvistettiin vedellä ohennetulla temperalla tai musteella.

Tässä valkoiselle liitupohjustukselle tehty piirros, joka on vahvistettu temperalla. Piirros on yksityiskohtaisempi kuin mitä yleensä teen, koska kopioin toisen tekemää työtä, enkä voi antaa oman kädenjälkeni näkyä liikaa.
Tässä piirroksen päälle on temperalla maalattu läpikuultava värikerros. Tätä värikerrosta kutsutaan imprimituuriksi, ja se on suositeltavin tapa tehdä värillinen pohja. Minä käytin kultaokran väristä laihaa temperaa, mutta olisin yhtä hyvin voinut käyttää tärpätillä ja dammarilla ohennettua öljyväriä. Imprimituurin ei tarvitse olla tasainen, vaan se voi olla läikikäskin kuten tässä.
Tässä on tehty alusmaalaus eli grisaille (grisaille=harmaamaalaus). Tämä vaihe voisi olla nimensä mukaisesti harmaakin, mutta tähän esimerkkinä olevaan maalaustapaan kuuluu värillinen pohja. Alusmaalaukseen olen temperalla vahvistanut varjoja maavihreällä ja tehnyt valokohotukset valkoisella. Valokohotukset ovat olennaisen tärkeitä tässä tekniikassa. Varjojen vihreä toimii komplementtivärinä punertavien ihonsävyjen kanssa. Jos kyseessä olisi ollut maisemamaalaus, olisin vihreän sijaan käyttänyt päinvastoin punertavaa sävyä.
Tässä kuvassa olen aloittanut varsinaisen maalaamisen öljyvärillä ohuita lasuureja käyttäen. Lasuurikerrosten alta paistava alusmaalaus muodostaa optisia harmaita, joka on tämän tekniikan tarkoitus. Ohensin väriä maalinesteellä, jossa oli venetsiantärpättiä, auringossa paksunnettua pellavaöljyä, dammaria ja ranskalaista tärpättiä. Tämänkaltaisen maalinesteen käytöstä on löydetty todisteita Leonardon ajoilta. Lasuureja on edelleen korostettu valokohdissa valkoisella. Hiukset on maalattu poltetulla siennalla ja umbralla lopullisen värityksen pohjaksi.
Tässä esimerkissä on jatkettu sävyjen kehittämistä lasuurein. Ihon vaaleita kohtia on edelleen vaalennettu ja taustan yksityiskohtia paranneltu kromioksiidivihreällä, ultramariinilla ja umbralla. Teräviä yksityiskohtia on maalattu temperalla märälle hartsilasuurille. Temperalla voi maalata erittäin tarkkoja viivoja märälle hartsiöljyvärille. Väri pikemmin supistuu kuin leviää tätä tekniikkaa käyttäen. Tämä onnistuu myös hartsipitoisella maalausnesteellä ohennetulle öljyvärille. Tässä työssä käyttämäni maalineste kuvattiin edellisessä kuvatekstissä.
Edelleen lisää kerroksia. Vaikka kuvasta sitä on vaikea havaita, on taustan, silmien ja muiden kasvojen osien muoto ja väritys muuttunut. Päällekkäisten maalikerrosten tarkoitus on muodostaa ns. sfumato, valohämy, josta Leonardo on kuuluisa. Sillä pyritään luomaan utuinen, pehmeä vaikutelma. Mona Lisassa on useita kymmeniä kerroksia, minä en jaksanut tehdä aivan yhtä monta. Tein tämän maalauksen etupäässä tätä blokia varten, Leonardo taas korjaili tauluaan kolmetoista vuotta.
Vaikka näyttää, ettei kuvalle ole tapahtunut mitään, olen taas maalannut muutaman kerroksen lisää. Mona Lisan salaperäinen hymy johtuu aavistuksen vinosta hymystä, ja siitä että suupielet ovat epäterävät. Sama epäterävyys toistuu myös silmissä. On huomioitava, että Lisalla ei juurikaan ole kulmakarvoja, vain henkäyksenohuet, miltei näkymättömät viivat. Tästäkin on esitetty ties mitä teorioita, minä uskon, että kysymys on ollut vain aikakauden muodista.
Vielä lisää lasuureja, sekä peittävämpää muotoilua varsinkin valokohdissa. Taustaan on tehty ultramariinilla sinertäviä sävyjä, sekä tunikan väritystä tehty lähemmäs lopullista. Hiuksia on tummennettu ja huippukiiltoja parannettu kautta linjan.
Minun mielestäni lopullinen työ. Voi olla, että jatkan maalauksen parantelua vielä toistakymmentä vuotta kuten Leonardokin, mutta tämä riittää minulle tällä kertaa. Tähän versioon yleisilmettä on edelleen lasuurein osin tummennettu ja pehmennetty. Tämä maalaukseni esittää Lisaa sen värisenä kuin me olemme hänet tottuneet näkemään. Valmistuessaan vuonna 1516 se oli väreiltään huomattavasti kirkkaampi. Aikanaan sininen taivaskin on muuttunut kellertäväksi. Tämä johtuu siitä, että maalaus on tummunut ja kellastunut vuosien saatossa. On kuitenkin tosiasia, että useat nykyaikaiset tehdasvalmistetuille pohjille väärin maalatuista töistä ei tule kestämään edes sataa vuotta.

8 kommenttia

  7. Thank you for any other informative site. Where else may I get that kind of info written in such an ideal manner? I have a challenge that I am simply now working on, and I’ve been on the look out for such info.

    Vastaa

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *