Otsikko on tavallaan vähän liioiteltu, mutta vanhojen mestarien värit tosiaan olivat hieman toisenlaisia kuin nykyiset tehdastekoiset värit. Klassinen öljyväri on oikeastaan erittäin yksinkertainen tuote. Väri sisältää hienoksi jauhettua pigmenttiä ja pellavaöljyä, siinä kaikki. Nykyaikaisissa putkiväreissä on kuitenkin käytetty usein lisäaineita, joilla tuote on saatu mahdollisimman homogeeniseksi ja säilyväksi. Putkivärit jaetaan yleensä varsinaisiksi taitelijaväreiksi ja opiskelija/harrastajaväreiksi. Tätä jakoa ei yleensä suoraan sanota, mutta eron tietää siitä, että harrastajien samankokoiset värituubit ovat kaikki saman hintaisia, kun taas taiteilijavärien hinnat vaihtelevat eri värien välillä. Taiteilijavärit on tehty käyttäen kokonaan aitoja pigmenttejä, kun taas harrastelijavärien kalleimpia pigmenttejä on jatkettu jollakin tai korvattu halvemmalla tuotteella. Esimerkiksi aidot metallivärit kuten kadmiumit saattavat olla hyvinkin kalliita, kun taas maaväreihin kuuluvat okrat ovat paljon halvempia.

Öljyvärien pääasiallinen sidosaine on pellavaöljy, mutta myös hitaammin kuivuvaa unikkoöljyä tai näiden yhdistelmää käytetään paljon. Vesiliukoisien öljyvärien sideaineet ovat muunneltuja pellava- ja safloriöljy, mutta en käsittele niitä tässä artikkelissa.

Hartsiöljyväri on ollut usein vanhojen mestarien materiaali

Hartsiöljyväri syntyy, kun hartsipitoisella maalinesteellä ohennetaan öljyväriä. Monet entisajan taiteilijat kuten Rubens käyttivät maaleissaan runsaasti hartseja. Usein taiteilijat valmistivat värinsä lisäämällä hartsia jo valmistusvaiheessa. Silloin syntyy varsinainen hartsiöljyväri. Hartsiöljyväriä voi ostaa valmiinakin, mutta ainakaan minä en tunne muita valmistajia kuin Schmincke, jonka Mussini -öljyväri on aito hartsiöljyväri.

Suomessa on öljyvärin itse tekemistä opetettu joissakin taidekouluissa, muttei kaikissa. Miksi pitäisi tehdä värinsä itse? Ei todellakaan tarvitse, mutta kysymystä voisi verrata huippukokkien tapaan keittää lihaliemensä itse, vaikka liemikuutioita saa joka kaupasta. Tämä artikkeli on niille, joita aihe kiinnostaa.

Värin hiertäminen

Värin valmistusta kutsutaan syystäkin hiertämiseksi. Tärkeimmät työkalut ovat lasinen hierrin ja lasi tai kivilevy. On eduksi, jos levyn pinta on kevyesti karhennettu. Sideaine sekoitetaan suhteessa 10 % hartsiliuosta ( Dammar tai Mastix ) ja loput öljyä. Sideaine sekoitetaan värijauheen kanssa jäykähköksi tahnaksi, seos ei saa jäädä liian löysäksi. On huomattava, että eri pigmentit vaativat eri määrän sideainetta. Esimerkiksi mustat väriaineet saattavat vaatia kaksinkertaisen määrän sideainetta muihin verrattuna. On vain yhdistettävä aineet niin, että syntyy sopiva koostumus, kokemus on tässä paras apu. Väriin on hyvä lisätä 2 % mehiläisvahaa, jottei se sitkistyisi putkessa. Mehiläisvaha liukenee lämpöhauteessa tärpättiin. Varsinainen hiertäminen tehdään lasisella hiertimellä laittamalla saksanpähkinän kokoinen annos kerrallaan lasi- tai kivilevylle ja hieromalla massa mahdollisimman hyvin. On tärkeää, että levy puhdistetaan hyvin työskentelyn jälkeen. Valkoiselle värille on hyvä olla jopa oma levynsä. Jos haluaa tehdä väriä, joka kuivuu hitaammin, voi käyttää pelkästään unikkoöljyä tai sekoitusta pellavaöljyn kanssa. Jos väriä on tarkoitus säilyttää putkessa, hartsia ei voi olla 10 % enempää, mutta jos aikoo käyttää värin heti, hartsia voi olla enemmänkin.

Samaan tapaan voi tietysti tehdä puhdasta öljyväriäkin ilman hartsilisää.

Värin laittaminen tuubiin on helposti suttuista puuhaa, mutta kärsivällisesti toimien se onnistuu kyllä. Tyhjiä tuubeja voi olla hankala löytää, mutta ainakin minä olen ostanut niitä Kymin Palokärjeltä.